Mimosa postauksessaan muisteli nuoruuttaan ja mummoaan. Sen luettuani minäkin olen ajatellut mummoani tavallista enemmän ja tänä aamuna kun aloin ruisleipätaikinaa alustaa lähti siitä taikinajuuresta niin ihana tuoksumuisto, joka johti lapsuuteeni mummolassa. Muistan mummon puisen taikinatiinun jossa ruisleivänjuurta säilytettiin. Sain pienenä tyttönä olla mummon apulaisena hämmentämässä juurta kun se oli käymässä. Ja ne ihanat leivät, maailman parasta ruisleipää leipoi minun mummoni.

Minun mummoni on ihminen, jota arvostan kaikkein eniten koko maailmassa. Mummolla ei ollut helppo elämä, iso perhe josta joutui nuorena leskeksi jäätyään pitämään huolen. Kun mummo 93-vuotiaana kuoli pari vuotta sitten, niin laskin, että hänen jälkeläisiään jäi lähes sata. Kyllä siinä on yhden ihmisen elämäntehtävä tehty ja siitä voi olla todella ylpeä.

Rakkain muistoni mummosta on kertomus hänen kohtaamisestaan Enkelin kanssa. Sitä tarinaa lapsena pyysin mummoa kertomaan aina uudestaan ja uudestaan. Mummo oli nuorena tyttönä piikana jossain talossa. Talon pikkutyttö sairastui vakavasti ja oli kuolemaisillaan. Mummo valvoi yötä tytön kanssa ja yöllä hän säikähti kun kirkas valo täytti huoneen. Huoneeseen oli ilmestynyt Enkeli, joka oli tullut hakemaan mukaansa tuon pikkuisen. Vaikka tarina oli surullinen ja aina itkin siinä lopussa, oli se kuitenkin lohduttava, että ihana Enkeli otti tuon pienokaisen siipiensä suojaan. Lapsesta asti olen tiennyt ettei kuolemaa tarvitse pelätä, sillä Enkelini vie minut turvaan eikä minulla ole mitään hätää.

Rakas mummoni nyt olet äitini, tyttäresi luona ja minä täältä lähetän teille rakkaudella leivotun ruisleivän tuoksuja! Ikävä on!