Työnhakuprosessi on nyt onnellisesti ohi! Paikka ei kuitenkaan ollut minulle, vaikka niin ajattelinkin. Mielikuva työstä ja todellisuus eivät ihan vastanneetkaan toisiaan. Työhaastatteluun mennessä vielä olin varma asiasta. Mutta kun astuin paikkaan sisään ja tapasin ne ihmiset, en enää ollutkaan varma haluanko tätä. Sen varmaan aisti minusta haastattelussa, sillä en todellaan antanut kaikkeani. Työ sinällään olisi ollut mielenkiintoista ja ala tuttu. Ikävämpänä puolena olisi ollut matkustelu työn takia, jota olisi joutunut aika paljon tekemään. Kristallin kannalta en halua olla pitkiä aikoja pois! Mikään raha ei korvaa minulle niitä menetettyjä hetkiä hänen kanssaan. Henkilökemioissa aistin myös jotakin. Ehkä arvomaailmamme eivät kohdanneet. Toki olisin tullut varmaan toimeen niiden ihmisten kanssa, mutta mutta... Tyytyväinen kuitenkin olen kaikkiaan koko kokemukseen. Eli vielä kelpaan työmarkkinoille kun kuitenkin näin pitkälle pääsin, jo sekin kohottaa hieman kotiäidin itsetuntoa =)

Ja sitä paitsi tämähän oli jo niissä enkelikorteissakin. Kävin lukemassa aiemman postaukseni, kun lähdin tähän prosessiin ja siinä nousi Kärsivällisyys. Eli odotan vielä, koska jotain parempaa on tulossa...